Vihdoin, siis vihdoin kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen saan ruveta suunnittelemaan häitäni!!!! mutta jotta tajuaisit ja ymmärtäisit minua ja lähtökohtiani aloitan alusta...
Siis tosissaan kymmenen vuotta on vierähtänyt siitä kun ensi kertaa tavattiin, jo aikoja sitten haudatussa ravintola Fenniassa, helsingissä.. Vietin ensimmäistä kesääni stadissa ja juhliminen ja ihana pirteä sinkkukesä oli vasta aluillaan, kun törmäsin sinuun.. Eikä todellakaan se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ei edes toisella.. Ennemminkin se oli uuvuttava väsytys taktiikka joka minuun loppujen lopuksi iski, mutta kun se iski se iski suoraan palleaan vieden ilmat pihalle.. Kun lopulta tajusin että se on menoa asuit jo pienessä opiskelija kämpässäni, suurine kenkä- ja vaate- kokoelminesi, hassuine juttuinesi ja valloittavan pojanvintiömäisine olemuksinesi... Muutaman kuukauden päästä muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiin ja vaihdoimme kihloja.. Ja jos saan sanoa, ja minähän saan koska kerrankin minulla on siihen oikeus tämähän on mun oma blogihömppä, elämä ei todellakaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista vaan aika ajoin se muistutti että ruusuissakin on piikkinsä.. Ja välillä myrskysi täydeltä laidalta, mutta ilman salamoita ei ole tyyntäkään. Muutaman kerran keräilin itseäni katuojasta sateen pyyhittyä rankalla kädellä sisustani huuhtoen välillä sormuksetkin menemään...
Vihdoin kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen elämä alkoi tuntua lutviutuvan omalla painollaan ilman iänikuista puurtamista kaiken eteen itkulla ja hammasten kiristelyllä. Piikikkään ruusuisesta suhteestamme syntyi neljä vuotta sitten rakkautemme hedelmä, ihana pikku pojan riiviö. Olimme mielestämme valmiita perustamaan perheen ja halusimme molemmat lapsen. Koko raskausajan mies otti minut huomioon ja osallistui innolla vauvan odotukseen, sekä rakasti isoa mahaani ja minua, omaa prinsessaansa täydellä sydämellään. Olin hänelle ruusu joka oli puhjennut kukkaan, ja jota hän hellästi vaali kämmenellään...Aina se ei ollut helppoa varsinkin kun itselläni oli vaikeuksia sopeutua uuteen muuttuvaan vartalooni, ikuisena laiheliinina en voinut ymmärtää miten ison mahan kanssa voi liikkua tai nukkkua.
Isken tajun kankaalle jokaiselle joka kehtaa tulla sanomaan että mitä, raskaushan on elämän parasta aikaa... Hah ei todellakaan!!Ja mikä hiton aamupahoinvointi? Minulla oli pahaolo 24/7 koko raskaus ajan. Ja loppumetreillä "tyypin" piti vielä kääntyä istuskelemaan budha asentoon.. Mutta kaikki se unohtui kun vihdoin sain pitää tuhisevaa nyyttiä sylissäni, kymmenen pisteen poikaa, joka kylläkin näytti heti ensimetreillä mikä on miehiään pissattuaan kirurgin päälle tämän esitellessä leikkausliinan takaa poikaamme.. Minulle itse keisarinleikkaus ei ollut paha rasti, miehelle kylläkin.. Leikkaus-saliin saatettiin tutiseva, hermoileva kalpeaakin kalpeampi hermokimppu, jota minä sain lohdutella..
Kun lapsi syntyi maailmaan Mies muuttui , miehestä tuli suuri lapsi, kiukutteleva, uhitteleva oman tiensä kulkija. Baari iltoihin hän saattoi lähteä salaa minun ollessa suihkussa, kuulin vain oven kolahtavan ja mies oli tiessään reppuineen päivineen, jopa sinä iltana kun tulin vauvan kanssa kotiin laitokselta. Itsekin epävarmana, hieman tokkuraisena keisarin leikkauksen jäljiltä yritin parhaani mukaan osata toimia pienen tuhisevan nyytin kanssa yksin. Viimeinen kolaus oli se kun mies perjantaina lähti ja seuraavaksi sain kuulla ukosta sunnuntaina, kun hän tyytyväisenä soitti sanoen: ” moi muru, mä oon täällä laivalla nähdään tiistaina!” Silmissä musteni ja pienen pieni nyytti sylissä vajosin polvilleni ja huusin ilmoille kaiken tuskan niin lujaan kuin keuhkoista lähti. Aikani ihmetellessäni , miten tässä näin kävi tungin miehen tavarat sumeilematta roskasäkkeihin ja kiikutin pois elämästäni.
Kuin varkain pala palalta, roskasäkki roskasäkiltä mies palasi elämäämme, muuttuneena lapsesta mieheksi ja miehestä isäksi. Ja millaiseksi isäksi, pieni vaalea hiuksinen, sinisilmäinen kikkarapääni palvoo maata isänsä alla. He tekevät paljon asioita yhdessä, miesten juttuja, ja antavat minulle samalla myös omaa aikaa nuo ihanat ukkoni! Suhteemme kukoistaa ja olemme vihdoin perhe suurella P:llä.
Vastoinkäymisiä kuitenkin tuli ja meni edelleen, jotkut isompia jotkut pienempiä jopa mitättömiä... Yhteen hitsauduimme oikeastaan vasta kolmen tosi suuren jutun jälkeen, ensimmäinen niistä oli ryöstö lomalla nukkuessamme... Joo oikeesti en väritä yhtään, kaikki vähänkin arvokas meni ainoastaan rahat ja luottokortti jäi.....Päällimmäisenä säikähdyksen jälkeen oli se että me oltiin kunnossa ja vain materiaa lähti.. Tämän oivallettuamme satoimme jatkaa lomaa....
Jotta lomailu pyyhkiytyisi suomessa tehokkaasti mielistä, jouduimme järjestelemään asioita vakuutusyhtiön kanssa ja olimme täydessä pimennossa ilman puhelimia ja läheisten numeroita. Onneksi mielissä säilyi ihana loppuloma. Mielen videonauhalla se muisto säilyisi vielä pitkään. Nyt kun ei jäänyt matkasta ainuttakaan kuvaa muistoksi, säilöin kaiken kuvina suoraan sydämeeni. Asiat mutkistuivat ja suoristuivat ja monen vihaisen eikä välttämättä kovin asiallisenkaan puhelun jälkeen vihdoin saimme hyvitystä menetetyistä tavaroista, mutta mielipaha ja epävarmuus jäi.
Kotona ensimmäinen asia johon sanan varsinaisessa merkityksessä törmäsin, tai oikeammin sanottuna astuin, oli vesi vessassa. Jotta toinenkin harmaa kivi olisi riittävän suuri, huomattiin kosteustarkastuksessa että wc oli kostunut jo pahoin ja homettakin löytyi. Heti kun asiat alkoivat taas rullamaan, oli uusi este voitettavana. Päässäni takoi lause ”ei yksi ilman toista eikä toinen ilman kolmatta”. Kaksi kuukautta kestävän wc-rempan keskellä toisesta kerroksesta yhdeksänteen kerrokseen ravatessani ihmettelin ekaa kertaa miten tiheästi sitä ihmisen oikein pitää ravata vessassa. Kymmenettä kertaa samana yönä pissalla juostessani aloin kuunnella omaa kehoani. Katsos vaan tosissaan eikö mahani olekin kasvanut, mietin yön pimeinä tunteina. Viimeistään silloin heräsin transsista kun iski jatkuva pahoinvointi ja ala-vatsaa poltti niin ettei nukkua pystynyt. Iloisin mielin tein raskaustestin ja kasvavan paniikin vallatessa sekä mielen mustuessa varasin seuraavana päivänä ajan lääkärille. Ei, en ole raskaana toistin yhä uudelleen ja uudelleen. Oli todella pelottavaa lääkäreiden kopeloidessa ja kysyessä oletko varma että et ole raskaana.. Ei en ole uskokaa jo, ja kertokaa mikä hitto minua vaivaa huusin mielessäni. Pahinta oli katsoa miestä silmiin, tiesin kuinka kovasti hän toista lasta halusi ja oli kuin isku kasvoihin katsoa hänen pohjattoman surullisia pelokkaita silmiään.
Onko se syöpää? kysyin vihdoin hiljaisuuden vallitessa valkoisessa sairaala huoneessa, tuntui kuin olisin pullauttanut jonkin suuren värisevän möntin suustani ja silmät kostuivat. En uskaltanut edes hengittää, niin paljon vastausta pelkäsin. ”Voi olla”, sanoi lääkäri kylmän viileällä äänellä. Korvani alkoivat soida ja musta aukko imaisi mut kokonaan. ”Ensi viikolla sitten spesialistille, niin kuulet onko kuudentoista senttimetrin kasvaimesi pahalaatuinen”, hoitaja huikkaisi tekopirteästi. Jalat vapattaen, puhelinta rintaa vasten painaen ja kyynelet tulvien istuin sairaalan sisäänkäynnin luona dottaen miestäni.. Kotona pojan käydessä nukkumaan vihdoin annoimme tunteille vallan ja itkimme toisiamme rutistaen. Viikko meni sumussa: syömättä, juomatta, nukkumatta, edelleen joka yö yhdeksänteen kerrokseen miljoona kertaa yössä ravaten.
Vihdoin tuomiopäivä koitti, käsi kädessä valkoisina kuin lakanat kävelimme uhri-alttarille. Viisi minuuttia sisällä ja ulos. Helpottuneina kertasimme syöpäspesialistin sanoja: ” ei ole pahalaatuinen, iso kasvain joka tukkii munasarjan, joka valitettavasti joudutaan myös poistamaan, mutta vauvoja voi vielä hankkia ja saada.” Aivoni olivat solmussa, itkin edelleen. Minulta leikattiin se paha mörkö pois.. Aloitan elämän uudelta pöydältä, kivuttomana ja ilman pallovatsaa. Eiköhän nyt ole aika auringon alkaa paistaa? Eikö elämä mene aina kolmen ryppäissä? Kolme pahaa ,siis nyt on hyvän aika. Toivottavasti kolmen todella pahan jälkeen tulee kolme todella hyvää ja minun puolestani seuraavat kolme voisivat olla lievemmin pahoja....
Ja nyt vihdoin viimein päästään niihin hyviin.....
Kiitos jos olet jaksanut lukea tähän asti, nyt päästään siis häähömppä osioon... Vihdoin;)
Viime helmikuussa olimme thaimaassa, auringon ja ilon maassa.. Jonne muuten sydämeni jäi ikuisiksi ajoiksi, ehkä joskus taas pääsen keräilemään sydämen siruset thaimaan valkoisilta hiekoilta... Kukaties häämatkalla? ;)
Törmäsimme sattumalta miehen työkaveriin joka oli myös lomailemassa, tosin hänellä oli Bisneksiä kyseisessä maassa, koskaan en tullut kysäisseeksi millaisia, mutta pahat aavistukset saivat vallan kun mieheni oli työkaverinsa kanssa baarissa ja seuraavana aamuna käyttäytyi erittäin oudosti ja hermoili joka asiasta... Valoittaakseni hieman taustoja, työkaveri ei todellakaan ollut mikään perus suomipoika vaan tatuoitu, bodattu jässikkä, jolla oli musta ruusu tatska kaulassa ja vatsan molemmin puolin aseet... Baari illan jälkeen lähdimme kaikki yhdessä rannalle ja työkaveri hoputti miestäni sanomalla että mennään nyt hoitamaan se asia... Ihmettelin ääneen, mitä asiaa, mutta kukaan ei noteerannut uteluitani.. Kun miehet palasivat, lähdimme viemään lasta päiväunille.. Heti pojan nukahdettua mieheni alkoi hoputtamaan minua, oli kuulemma mentävä ja työkaveri tuli vahtimaan lapsen unta...
Hyppäsimme skootterin kyytiin ja mutkittelimme ihmeellisiä kinttupolkuja yhä syvemmälle, kauaksi turistirannasta.. Jätettyämme skootterin kävelimme vielä rantaviivaa pitkin laguunille, jossa ei ollut ristinsielua. Mies puristi kättäni valkoisena kuin lakana ja ajattelin että se on tehnyt jotain tosi pahaa ja nyt se pyörtyy... Mies kyykistyi eteeni ja aloitti, kulta mun pitää kertoo sulle jotain... Ennen kuin tajusin kunnolla edes mitä sanoin, huusin ootsä hullu tappanu jonkun? Sitten sadas osa sekunnissa tajusin sen miehen kädessä kiilteli kaunein näkemäni sormus... Itkien, hulluna nauraen huusin joo!!!
Ja niin ollaan kaiken hullunmyllyn jälkeen siinä pisteessä että saan ruveta suunnittelemaan ja hössötämään häitä varten, häitä joita en osannut odottaa... Kymmenen vuotta on niin pitkä aika että ajattelin saman jatkuvan ja meidän hengailevan aina yhdessä niinkuin tähänkin asti ilman naimisiin menoa...
Mutta nyt se on totta, nyt saan hurahtaa, suunnitella ja tehdä meidän näköiset häät... Onko maailma valmis? Täältä tulee sirun häät!!!
Kommentit